Vaativaa, HUI!

Huoh, rupesin työyön ratoksi tsekkailemaan lähiaikojen suoritettavia kouluohjelmia. Viime aikoina tilanne on ollut erittäin letkeä, sillä olen useimmiten saanut suorittaa tehtäviä kouluradalla täysin mukavuusalueellani eli Helppo B-A-tasolla, osaavilla ja mukavilla hevosilla, vaikkakin osa omakouluttamiani niistä onkin... Nyt olen jälleen uuden tilanteen edessä, sillä mun pitäisi kahdenkin ratsuni kanssa ylittää itseni ja poistua tältä ihanalta turvalliselta mukavuusalueeltani.

Ensimmäinen näistä on tietenkin oma Murdeni, jonka kanssa jokainen uusi ratsastuspaikka on lähes ylitsepääsemätön haaste, ainakin mun oman pääni sisällä. Sen kanssa on tarkoitus loppukuusta startata Nuorten hevosten kenttäkilpailuohjelma Haarajoella koulurataharjoituksessa. Itse rata on varsin mukava ja simppeli, olenhan itse saanut valita, mitä aion esittää, mutta todennäköisesti haastava osuus on saada hevonen rentoutumaan verryttelyn aikana niin, että pääsen edes esittämään oikeaa askellajia oikeaan aikaan. Se kun ei todellakaan ole yhtään niin sanottu, etenkään eilisten kokemusten perusteella. Mua jopa oikeastaan pelottaa koko tilanne, vaikka ymmärränkin, että jostain se on aloitettava, jotta joskus homma helpottuisikin, kun saa sitä kuuluisaa rutiinia. Mä nyt vaan vihaan epäonnistumista ja vielä sitäkin enemmän epäonnistumista oman hevoseni kohdalla. Mutta jos tosissani aion tähdätä kohti Breedersiä, on nyt ihan viimeinen aika aloittaa nää puuhat. Radassa sinänsä ei ole onneksi mitään kovin ihmeellistä, mutta kun kaikesta muusta voi koko poni poistua paikalta, on siinä jo riittävästi ihmeteltävää!

Dressage Centerin pääsiäiskisoissa aion mennä Murdella helpoimman tarjolla olevan harjoituksen, joka tällä kertaa on kohtuullisen vaikea Kenttäkilpailuohjelma poneille 1993. Siellä tilannetta helpottaa se, että paikka on tuttu ja siellä Pööde on viimeisillä käyntikerroilla ollut varsin viisas. Siellä mäkin olen yleensä rauhallinen ja tyyni, sillä siinä paikassa on vaan jotain ihanan rauhoittavaa. Ohjelma on hyvä tulikoe siihen, missä sillä hetkellä oikeasti mennään. Jos kyseisestä ohjelmasta selviää hengissä, ei ole kovin kaukana helpon a:n tasosta, vain oikeastaan väistöt puuttuvat. Tätä ohjelmaa sen monine kohtineen pitää ehdottomasti ruveta harjoittelemaan kotona kun vaan halli alkaa käymään tutuksi. Tässä ohjelmassa on pysähdystä ja peruutusta ja voltteja ja vastalaukkaa, jotka periaatteessa ovat aivan mahdollisia, mutta mikä sitten on käytäntö?!??!? Onneksi siihen on kuukauden päivät aikaa ja nyt on mitä ihanteellisimmat treenimahdollisuudet täyspitkän maneesin myötä.

Eli josko tähän ensimmäiseen mukavuusasteelta poistuvaan tapaukseen ottaisi asenteen, että Haarajoelle mennään ihan vain harjoittelemaan ja Tiinalle mennään katsastamaan, että missä ollaan. Parantaisiko tällainen asennoituminen mieltä? Ei oikeastaan, sillä mentävä on silti ja yritettävä suoriutua parhaan osaamisen mukaan, oli kyseessä mikä tahansa harjoitus tai kilpailu... Ja yhtä paljon se harmittaa, jossei minkään sortin onnistumista saavutakaan... Mutta Murde nyt on koko elämänsä ajan ollut mulle yksi suuri haaste eli ehkei tää nyt niin ennen kuulumatonta ole..? Ja ennen kisoja on vielä yksi ihan uusi maneesikokeilukin, kun mennään FWB-valmennukseen Boen kartanon maille!

Ja toisena poistumisena mukavuusalueeltani on Tokajin kanssa suoritettavat vaativa b-tasoiset ohjelmat. Koko talven mä olen odottanut, että pääsisin vihdoin vaativaa starttaamaan ja nyt kun vihdoin niitä on tarjolla ja olen niihin ilmoittautunutkin, alkaa mennä pupu pöksyyn ja tuntua siltä, etten osaa enkä pysty enkä kykene. Nyt kun luin kyseiset kaksi kouluohjelmaa läpi, jotka olisi tarkoitus reilun kuukauden sisällä ratsastaa, puski ihan totinen jännitys päälle ja suuri kyseenalaistus, että osaanko mä muka ihan oikeasti tommosia ratsastaa. *HUI*

Dressage Centerin pääsiäiskisoissa Tokajilla on ohjelmassa Vaativa B:0, jossa ei aikuisten oikeesti ole mitään kovin ihmeellistä suoritettavana, avoa ja sulkua uralla ravissa, vähän keskilaukkaa ympyrällä ja pari vaihtoa. Vaikkei mitään ihmeellistä siinä olekaan, mä kaivoin jostain mun iänikuisen paniikkitilani siitä, osaanko mä ratsastaa eroa koottujen, harjoitus-, keski- ja lisättyjen askellajien välille ja tiedänkö mä edes mitä ne kaikki käytännössä tarkoittavat ja milloin mä mitäkin niistä menen... No niin, siinä sitten taas pienelle mielelle töitä ja ei auta kuin mennä kokeilemaan ja katsomaan mitä siitä sanotaan, mitä mä siellä radalla yritän tehdä. Mutta joo, hirvittää ja kauhistuttaa ja ties vaikka mitä muuta. Kai mun pitäisi niistä kaikista tehtävistä selvitä, mutta...

Onneks välillä pääsee sitten taas Samin kanssa hölkkäilemään helppoon a:han. Se tuntuu just nyt ehkä ihan maailman helpoimmalta tehtävältä!